Pakko-oireinen häiriö eli OCD on seurausta tunteiden tukahduttamisesta

Olin 9-vuotias, kun mieltäni alkoi nakertaa pakottavat, pelkoa ja häpeää herättävät väkivaltaiset ajatuskuviot. Tuo aika oli käännekohta elämässäni. Elämän iloisesta, nauravasta ja vitsailevasta pikku tytöstä tuli syyllisyyttä poteva, surullinen ja ahdistunut. Suurin pelkoni oli, että teen “jotain pahaa” toisille tai itselle. Muistan yöllä heränneeni tuskan tunteeseen, jossa ajatukset käskivät syödä kielon marjoja. Tai sitten kun olin keittiössä ja näin leipäveitsen, pelkäsin iskeväni sillä lähellä olevaa selkään. Tappamisajatuksia ja ahdistavia seksuaalis sävytteisiä ajatuksia tuli mieleeni kaikkialla ja mikä pahinta, pyysin niitä mielessäni Jumalalta anteeksi, sekä myös konkreettisesti ihmisiltä, joihin ahdistava ajatus kohdistui. “Ai että, se oli häpeällistä”!

Kerroin ajatuksistani tuolloin äidille ja hän koetti helpottaa oloani uskonnon kautta. Äidin mielestä anteeksi pyytäminen oli ratkaisu. Mitä enemmän yritin pitää pakkoajatuksia kurissa, sitä enemmän niitä tulvi mieleeni. Ja, mitä enemmän pyysin ajatuksiani anteeksi, sitä enemmän häpeää syvällä sisimmässäni tunsin. Aina kun vapauduin yhdestä pakkoajatuksesta, seuraava odotti jo kulman takana. Pelkäsin myrkyttäväni toisen, jos hipaisin kädelläni hänen hammasharjaa tai juomalasia ja samalla ajattelin mielessäni jotain “pahaa”. Meni suunnattomasti aikaa ja vaivaa, kun jouduin huuhtelemaan hammasharjoja, juomalaseja ja vaikka mitä kymmeniä, joskus satoja kertoja päivässä.

Lapsuuteni vierähti ahdistavien ajatusten ja tunteiden kanssa taistellessa. En muista paljoakaan huolettomia hetkiä ja aikakausia “jotta ei olisi ahdistanut“. Isoveljeni kuollessa itsetuhoisesti ollessani 14- vuotias, mieleeni heräsi voimakas ajatuskehä, joka käski tappaa äitini. Välttelin olemasta samassa tilassa tuolloin hänen kanssaan, ettei syntyisi vaaratilannetta. Veljeni kuolema oli traaginen tapahtuma ja lisäksi pelkäsin, että äitini mieli hajoaa. Sain siihen, kaiken kukkuraksi yhden ahdistuksen lisää, josta syytin itseäni. En oikeasti tiedä, miten murtumatta tuolloin selviydyin. Hieman myöhemmin, sairastuin anoreksiaan ja bulimiaan. 19-vuotiaana sain diagnoosin pakko-oireisesta häiriöstä, joka ei itsessään kertonut yhtään mitään, eikä kerro vielä tänä päivänäkään. Sain siihen masennuslääkettä isolla annoksella, jota söin vaihtelevasti.

Olen herkkä tuntemaan syyllisyyttä, sekä ottamaan toisten syyllisyyksiä itseeni. Lapsuudesta opin äidin mallin mukaisesti, ihan varmuuden vuoksi pyytämään anteeksi kaikkea normaalia. Anteeksi pyytäminen on sinällään arvokas ele, mutta se voi olla myös tuhoavaa. Kielteisiä tunteita en ole oppinut itsessäni oikein hyväksymään, vasta kuin myöhemmin aikuisena. Jos anteeksi pyytää sitä, että tuntuu pahalta, on se väkivallanteko itseään kohtaan ja sama kuin hylkäisi itsensä. On ihan luonnollista, että sisäänpäin käännetyt kielteiset tunteet saavat aikaan mielessä aggressiivis sisältöisiä mielikuvia. Sen minkä alas painaa, tulee rimpuillen ylös!

Erityisherkkyyden johdosta läpäisen myös muiden tunteita herkästi sisääni ja tunnen kaiken tuplana. Saattoipa olla, että veljeni kuoleman jälkeen tunsin äitini itsesyytöksen, sekä hänen suisidaaliset ajatukset. Toisaalta, sisälläni oleva vihan tunne saattoi olla niin voimakas, että se vain yritti tulla sieltä tavalla tai toisella ulos. Ehkäpä tunsin äitiäni kohtaan vihaa, koska olisin tarvinnut vierelleni ihmisen, varjelee ja suojelee, eikä päinvastoin vie entistä syvemmälle ahdinkoon. Uskonnolla on armahtavat kasvot, mutta se voi niin helposti myös tuhota ihmistä herkässä kohtaa, varsinkin lasta.

Aikuisiällä, kolmekymppisenä, kolmannen lapsen syntymän jälkeen tukahdetut tunteet ja kohtaamattomat traumamuistot veivät mieleni psykoosiin asti, josta paraneminen vei vuosia. Se osui pahimpaan aikaan, jota ei kenellekkään soisi. Tuon kokemuksen siivittämänä aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pakkoajatuksissani oli kyse. Sisälläni oli valtavasti kohtaamattomia ja patoutuneita tunteita; pelkoa, vihaa, surua, häpeää, hämmennystä ja turvattomuuden tunnetta.

Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt rajua tunteiden kohtaamistyötä. Nuo vuodet ovat olleet todella hikisiä ja kyynelrikkaita. Ahdistusta herättävistä pakkoajatuksista en ole kärsinyt enää 15 vuoteen. Ne hävisivät siinä vaiheessa, kun aloin päästä kiinni ytimeen; pinnan alla oleviin tunteisiin. Vuodet ovat olleet raskaita, mutta tunnetyön kautta on syntynyt tuhansia oivalluksia, sekä ihmeellisiä ihmisenä kasvun kokemuksia.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Author: Marja Matikainen

Tervetuloa sivustoilleni! Olen Marja, sanataiteilija ja mielenterveyden kokemusasiantuntija. Olen psykiatrinen sairaanhoitaja koulutukseltani ja perehtynyt vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Omaan paljon kokemuksellista tietoa ja ymmärrystä monesta mielenterveysoireesta. Tunneyliherkkyyden vuoksi aistin elämää hyvin syvällisesti. Näen mielenterveysoireilun pikemminkin tervehtymisprosessina, kuin sairautena. Ilman oireita emme pääse kiinni siihen mikä meidät "sairastutti". Syyn avulla paranemisprosessi voi alkaa.

2 thoughts on “Pakko-oireinen häiriö eli OCD on seurausta tunteiden tukahduttamisesta”

  1. Hieno kirjoitus! Harvoin ketään kehun, mutta nyt se on pakko tehdä. 🙂

    En yhtä hyvä ole kirjoittamaan, mutta olen itsekin muutaman rivin aiheesta kirjoittanut. Tässä on viimeisin, vaikka ei ihan uusi olekkaan. Käy lukemassa, jos on hiljainen sunnuntai menossa.
    https://www.lily.fi/blogit/aito-ajatus/olen-voittaja-hyvasti-uupumus-ocd-ja-masennus/

    Ps. Meillä on hieno harrastus. Toivottavasti muutkin löytävät kirjoittamisen ja bloggaamisen.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: