Psykiatrinen hoito voi aiheuttaa uuden trauman traumatisoituneelle !

Psykiatrisen sairaalahoidon metodit; apaattisten seinien ympäröimänä sängyssä makaaminen, eristystoimenpiteet, vahvat lääkkeet ja sähköshokkihoito traumatisoi jo traumatisoitunutta. Uskon, että moni sairaalahoidossa ollut käsittelee myöhemmin hoidosta syntynyttä traumaa.

Hoidon perimmäinen tarkoitushan ei ole traumatisoida ihmistä lisää

Sairaalahoito on yleensä se viimeisin hätähuuto, kun pahaolo on suurin. Kokemus voi jättää myös yllättävät jälkensä. Osastohoidon jälkeen elämä voi olla “tuomittu” diagnoosin taakse jopa loppuelämäksi. Diagnoosi on luotu lyhyessä ajassa ja niiden toimesta jotka eivät asiakasta todellisuudessa edes tunne, sekä ympäristössä joka on hyvin epäluonnollinen. Järkyttävän ahdistuksen äärellä ihminen on valmis ottamaan vastaan “ihan mitä tahansa apua”. Ikävä kyllä, se apu mitä tarjotaan voi pahentaa kokonaistilaa ja aiheuttaa uuden traumaattisen kokemuksen. Mielenterveyden järkkyminen ja psykoosi on aina traumaattinen kokemus jo itsessään. “Makaat sairaalasängyssä ja hoitajilla ei ole edes aikaa kohdata sinua, ainoastaan tarkkailla, kirjata oireita ja antaa lääkkeitä“. Kuinka ihmeessä kukaan siinä tilanteessa toipuu!?

Trauman kohdannut tarvitsee turvaa hyvin turvattomaan olotilaan. Ihmistä ei tulisi silloin eristää, kun hänen mielenterveys järkkyy. Hänellä on hätä ja silloin hän tarvitsee turvallisia seiniä ja turvallisten ihmisten läsnäoloa ja kosketusta. Agressiivisesti käyttäytyvää ei tulisi kohdata samalla turvattomuuden tunteella, kuin hän itse sitä sisällään kokee.

Käsittelemättömät traumat nousevat alitajunnasta yleensä silloin, kun ihminen on hauraassa tai hyvin herkässä tilassa esimerkiksi sairastuessa, isojen muutosten äärellä, raskaana ollessa tai synnytyksen jälkeen, stressaavissa, kuormittavissa tilanteissa, erotilanteessa, menettäessään läheisen tai lähestyessään itse kuolemaa. Yö on myös aikaa jolloin traumat nousevat solumuistista eloon.

Useita kertoja osastohoidossa ollessani olisin kipeästi tarvinnut auttajaa joka olisi nähnyt kipuni taakse, eikä vain oireitani. “Pari hoitajaa jäi mieleeni, jotka joskus lämpimästi lohduttivat. Hoidossa sai suurimmaksi osaksi olla yksin ja kun ahdisti, makasin vain sängyllä ja yritin nukkua”.

Psykiatriseen hoitoon tuleva tarvitsee ymmärtäviä silmiä ja kuulevia korvia

Tuosta mielen järkkymisestäni on jo kauan aikaa, mutta olen kuullut ja myös ammattilaisena nähnyt, että psykiatria ei ole juurikaan ajan saatossa kehittynyt. Henkilökuntaa on vähemmän ja hoitoon pääseminen on haastavaa, mikä on toisaalta hyvä, koska hoito ei useinkaan ole parantavaa. Vuosia sitten hain töihin lasten psykiatrisille osastolle sairaanhoitajaksi, olin työhaastattelussa jossa minut teilattiin täysin. Minulle sanottiin suoraan: “haemme ihmistä, joka ajattelee täysin meidän mallin mukaisesti”. CV:ssä näkyi kokonaisvaltainen ajatusmaailma. Oli täysin ajan hukkaa kutsua minua haastatteluun, koska päätös oli tehty jo ennen tapaamistani. Haastattelun lopuksi totesin ylihoitajalle; “psykiatrisessa hoidossa itse ollesssani olisin mitä kipeimmin tarvinnut toisinajattelijaa, joka koskettaa ja on myötätuntoinen“. Psykiatriseen hoitoon tuleva tarvitsee ymmärtäviä silmiä ja kuulevia korvia jotka ovat hetkessä läsnä, eikä vain ammattilaisia jotka tarjoaa pillerin suuhun ja kerää oireita. Mitä diagnoosi ketään hyödyttää, jos ihmisen todellinen kipu ja tarina jää täysin näkemättä?

Kirjoittaja on hyvinvointiin pahoinvointi kohtaamalla valmentaja, mielenterveyden kokemusasiantuntija, sekä psykiatrinen sairaanhoitaja.

Psyykkinen kipu on portti syvempään tietoisuuteen! Miksi häpeilemme, että oireilemme!?

FREE MENTAL HEALTH STIGMA!

Ilman psyykkistä kipua ihminen ei kehity. Psyykkinen kipu on evoluution kannalta välttämätön. Trauman kohtaaminen avaa tietoisuutta, poistaen mielen ympäriltä harmaita kerrostumia jotka “estää näkemästä ja kokemasta maailmaa lapsen lailla”.

Miksi siis häpeilemme psyykkistä oireilua? Ne, ketkä täällä oireilee eivät suinkaan ole vähemmän terveitä tai sairaita, vaan päinvastoin. Oireileva ihminen on heijastuma ympäristön kivusta tai kohtaamastaan vääryydestä. Kuten tiedämme, maailma on pullollaan kipua ja epäoikeudenmukaisuutta, joten on enemmän kuin tervettä tuntea “nuo” itsessään.

Oireilevaa ihmistä ei tarvitse korjata. Hän tarvitsee ymmärtäjää ja kanssakulkijaa joka auttaa häntä kohtaamaan “sen” mistä oireet häntä muistuttavat. Trauman osuus mielenterveysoireilussa on hyvin merkityksellinen. Voisin väittää, että jokaisen oireen takana on jonkin asteen trauma. Myrkyllinen elin ympäristö ja myrkylliset ihmissuhteet saavat ihmisen myös oireilemaan. Silloin ratkaisu on poistua sellaisen ympäristön ääreltä, joka sairastuttaa mieltä. Lapsen oireillessa vanhempien ongelmiin ja keskeneräisiin traumoihin, ei yksinkertaista ratkaisua ole. Tällöin on tärkeää auttaa vanhempia ymmärtämään heidän oma osuus lapsen oireilussa.

Ilman sitä kaikkea kipeää jota olen elämässäni kohdannut, en olisi oivaltanut enkä saanut viisauksia joita sisälläni nyt kannan”. Tietoisuus repiytyi auki kohdissa jotka tuntui mahdottomalta kohdata. Psykoosi oli minulle helvetillinen kokemus! Mielen romahdus kaatoi lapsuudessa kieroon kasvaneet seinät nurin, jotta kestävämmät pilarit kasvaisivat tilalle. Tietenkin oman lapsuuden uudelleen rakentaminen on tehnyt todella kipeää. Samalla se on ollut hyvin yksinäistä puurtamista.

Psyykkinen kipu jalostaa ja valostaa ihmistä. Kivun tunne on prosessi jossa ihminen riisuu elämän tuomaa haarniskaa ympäriltään. Jokaisen ihmisen ytimessä uinuu kallisarvoinen timantti, toisin sanoen puhdas tieto ja viisaus. Jotta timanttia saa koskettaa, on ensin puhdistauduttava eli tunnekipu kohdattava, uudelleen ja uudelleen. Oikotietä hyvinvointiin ei ole, se rakentuu kohtaamisten kautta.

Kirjoittaja on hyvinvointiin pahoinvointi kohtaamalla valmentaja, psykiatrinen sairaanhoitaja, sekä mielenterveyden kokemusasiantuntija.

On kohdattava riittävän monta kusipäätä, jotta läheisriippuvuudesta parantuu!

Rakkaus ei paranna läheisriippuvaista. Huono kohtelu parantaa, jos sen oikein oivaltaa!

Kysymys kuuluu: “Miten paljon sä olet valmis sietämään huonoa kohtelua”!? “Niin paljon, että sä et ota sitä enää vastaan”! Kun on riittävän monta kusipäätä kohdannut, sun solut huutaa “hallelujaa”, jos ne vähänkin haistaa, että tilanteessa on jotain shittiä.

Läheisriippuvaisen sydän sulaa, kun hän näkee toisen kärsivän. Hän ryntää auttamaan, vaikka hänellä itsellään ei olisi siihen voimia ja resursseja. Häntä ja hänen tarpeitaan ei huomattu, kun hän olisi turvaa ja suojelua kipeimmin tarvinnut. Tästä syystä hänestä tulee muiden suojelia. Varhaiset kokemukset jättivät häneen jäljen, ettei hänen tarpeillaan tai elämällään ole niin väliä. Syntyi vääristynyt lähtökohta elämälle: “olen olemassa muita varten”.

Tuntuu epäreilulta, että hän joka tekisi mitä tahansa toisten puolesta, saakin kasan paskaa niskaan. Ei ole kyse huonosta onnesta tai rangaistuksesta, kun läheisriippuvainen kohtaa elämässään ihmisiä, jotka kohtelee huonosti ja käyttää hyväkseen. Jos puoliasi ei ole lapsena pidetty ja rajojasi jo varhain ylitetty, tulet kokemaan samaa aikuisena.

Sanoista ja tunteista viis, teot on ne, jotka puhuu!

Elämässä selviämisen kannalta on elin tärkeää oppia pitämään omia puolia ja asettamaan rajoja. On pakko oppia se tosiasia, että “kaikkien” intentio ei ole täällä hyvä ja ihmiset tekee pahoja tekoja. On luovuttava naivista ymmärtäjän roolista ja tuijotettava konkreettisiin tekoihin. “Miksi hemmetissä mun tulisi ymmärtää kiusaajaa tai kusettajaa, kun ei hän välitä pätkääkään miltä musta tuntuu”!?

Voit kääntää opiksi kaikki ne kohtaamiset ja parisuhteet, joissa sinua on manipuloitu ja kohdeltu huonosti. Osaat jatkossa sulkea sydämesi tyypeille, jotka eivät ole sinun arvoisiasi. Alat käyttämään entistä enemmän maalaisjärkeä ja lopetat turhan tunteilemisen ja romantisoimisen. Enää et sorru johonkin “pelleen” voimakkaan kemian vuoksi. Itsesuojeluvaistosi on sen verran kehittynyt, että haistaessasi vähänkin “palaneen käryä” katkaisee se tunnesiteen onneksi pois.

Elämä on tuonut tarkoituksella tiellesi kusipäitä ja huonoja kohtaamisia, jotta sä alat rakastamaan ja arvostamaan itseäsi, sekä oivallat sen tosiasian, että sä olet sun elämässäsi se tärkein ihminen! Nämä kusipäät opettavat sua myös erottamaan jyvät akanoista! Alat olemaan se elämästäsi puuttunut, suojeleva aikuinen Sinulle itsellesi!

Kirjoittaja on hyvinvointiin pahoinvointi kohtaamalla valmentaja, psykiatrinen sairaanhoitaja, sekä mielenterveyden kokemusasiantuntija.

Kaikki mitä elämässäsi olet kokenut, valmistaa sinua tulevaan!

Jokainen vastoinkäyminen ja kärsimys on yhtä kuin “vastaan käyminen”, ne kävelee sinua tarkoituksella vastaan. Jälkeenpäin ymmärrät, että niiden tarkoitus oli tehdä tiestäsi loivempi ja rungostasi vahvempi, vaikka ne hetkessä tuntui rangaistukselta. Ikävän sattumuksen takana saattoi olla Sinulle jopa lahja Elämältä. Tietenkään kaikkia, niitä suurimpia suruja ja ihmiskohtaloita ei voi ihmismieli ymmärtää, eikä käsittää ja täten ajatella tragediaa tarkoituksena.

Vahvaksi ei tulla treenaamalla, vaan heikkouden syliin antautumalla. “Minusta ei tule vahvaa, vaikka kuinka treenaisin kehoani, mieltäni, tunteitani ja tekisin henkisiä harjoituksia”. Autenttisen vahvuuden saa egon hajoamisen kautta – “päästän irti omavoimaisuuden tarpeesta pysyä kasassa, kun elämä ravistelee”.

Vaatii paljon vahvuutta kohdata itsessä todellisuus: “en enää jaksa ja nyt tuntuu, että elämä hajoaa käsistäni”. Aikansa sitä sinnittelee, kunnes ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin päästää omat kädet irti ja heittäytyä elämän ja jonkin “suuremman voiman” kannateltavaksi.

Herkästi hajoavat näyttävät täällä esimerkkiä siitä, että ihminen on muutakin, kuin pelkkää biologiaa tai psykologiaa. Koostumme monista osista ja energiahiukkasista. Lähellä olevien ihmisten tunne-energia vaikuttaa merkittävästi siihen, miten yksilönä voimme. Lapsille varsinkin tulisi kouluissa opettaa, kuinka omaa energiakenttää suojataan. Lapsi ja erityisherkkyys ominaisuuden omaava ihminen on hyvin voimakkaasti altis toisten ihmisten tunteille.

Jos kasvualustasi koostui sirpaleista tai se oli hyvin vinoutunut, hajoaminen on perusteellinen keino luoda uusi jalusta elämällesi. Vanhan on ensin hajottava, jotta uutta voi syntyä. Miksi pelkäämme siis hajota? Miksi mielen hajoaminen nähdään sairautena? Emme vain osaa kohdata “hajoamista” oikealla tapaa ja ymmärtää sitä tervehdyttävästä näkökulmasta.

Samoin kun ihminen uupuu, on se kehon terve ilmentymä kertoa jostakin “sairaasta” tai ympärillä olevasta liika kuormasta. Terve ihminen tuntee kipuina kehossaan, jos kasvu -tai työilmapiiri on toksinen tai vierellä olevalla on paljon käsittelemättömiä tunnetukoksia sisällään.

Oletko joutunut kohtaamaan paljon vaikeuksia, raskaita tapahtumia, ahdinkoa, menetyksiä tai sairastumisia elämässäsi? Tiedä, että et ole kärsinyt turhaan tai että ne olisivat rangaistusta jostain. Ne ovat muokanneet sinua ihmisenä suuresti – avartaneet mieltäsi ja tunteitasi. Tietoisuutesi on täten laajentunut. Kaikki se kasvaminen, jota olet joutunut tekemään tuskan kautta, johtaa lopulta kauniiseen päämäärään. Vaikka elämä ravistelee, se ravitsee ja lopulta palkitsee.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija, psykiatrinen sairaanhoitaja, sekä “hyvinvointiin pahoinvointi kohtaamalla” valmentaja.

Henkisesti vahva ja itseään arvostava työntekijä on työnantajalle pikemminkin uhka, kuin lisäarvo!

Itseään arvostava ei toisten edessä kukkoile, muutoin kuin silloin kun häntä siihen haastetaan. Toisin sanoen tilanteissa, kun häntä halutaan “painaa alas”. Hän on yleensä hyvin oikeudenmukainen, nöyrä, mutta sopivan kriittinen. Hän näkee asioiden eri puolia, eikä pelkää puhua epäkohdista ääneen. Työntekijänä hän on lojaali ja voimavaransa tunnistava. Hän uskaltaa kieltäytyä ylimääräisistä työtehtävistä tai työtunneista, sillä hän tiedostaa, että itsestään huoltapitäminen on työssä jaksamisen kannalta tärkeää.

Työnantajat puhuvat vapaa-ajan ja perheen tärkeydestä, mutta todellisuudessa tilanne on usein toinen. Haastatteluissa ihaillaan itsestään huolta pitävää, mutta arjessa tilanne näyttäytyy toisella tapaa. Vahvasta työntekijästä tulee työnantajalle pian “heikoin lenkki”, koska hän haastaa liikaa. Hän tuo olemuksellaan positiivista muutosta työhön ja työyhteisöön. Vahva työntekijä ei ota vastaan bullshittiä, eikä häntä voi kyykyttää. Muutos aiheuttaa aina vastarintaa ja siksi muutosta liputtavaa työntekijää myös aluksi dissataan.

Olen kohdannut itsestään hyvin epävarmoja esimiehiä. Se näkyy muun muassa siten, että he puuttuvat epäolennaisuuksiin, siksi että oma heikkouden tunne on kohdistettava johonkin toiseen. Kun saa osoittaa toista virheestä, niin ei tarvitse kohdata omaa vajavaisuuttaan. Tämänkaltainen toimintatapa kertoo ihmisestä, joka ei ymmärrä heikkouden tunteen tuomaa arvoa. Se on hänelle pikemminkin osa, jota tulee väistellä ja irroittaa itsestä pois.

Miksi heikkouden tunne on ihmiselle kuin demoni? Henkisesti vahva ei koe häpeää ja alemmuutta tekemistään virheistään tai puutteistaan – hän kykenee kohtaamaan sen. Ihminen on aina vajavainen ja epätäydellinen, siitä syystä ihminen kasvaa ja kehittyy. Epävarmuus ja epätäydellisyys on kaunis ominaisuus, jos sen hyväksyy osaksi itseään ja elämää. Se voi tehdä kauheaa jälkeä, jos sitä ei hyväksy. Silloin tulee tarve alistaa toista ihmistä ja tehdä toisesta omien heikkouksien syntipukki.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Terapeutista voi olla joskus enemmän haittaa kuin hyötyä!

Auttajan ei tarvitse olla ammattilainen – vaan ihminen, tunteva, myötätuntoinen. Joskus ammattijuus pyyhkii pois herkkyyden voiman; avaimen pyhään oivallukseen.

Ammattitaitoinen terapeutti kykenee kohtamaan heikkouden tunteen itsessään ja toteamaan tarvittaessa asiakkaalle, että hänen osaaminen ei riitä kohtaamaan tätä vaaditulla tavalla tai hänen henkilökohtaisessa elämässään, terveydentilassaan on meneillään jotain, joka heikentää terapeutin kykyä toimia ammatillisesti.

Herkkätuntoinen ja traumoja kohdannut asiakas aistii terapeutista erittäin paljon. On täysin turhaa “yrittää päteä” tai “piilottaa jotain” asiakkaan edessä, se vain pyyhkii pois terapeutin ammatillista uskottavuutta.

Terapiakoulutus ja koulutuksen ohessa työstettävä terapiasuhde eivät tee terapeutista vielä ammatillisesti pätevää. Taito syntyy itsetuntemuksen ja omien kipukohtien kohtaamisten kautta. Herkkyys aistia ja tuntea on yksi tärkeimmistä työvälineistä terapeutin työssä ja taito kirkastuu, mitä syvemmin terapeutti on valmis kohtaamaan itseään.

Olen joutunut lopettamaan terapiasuhteita muun muassa seuraavista syistä. Terapia istunnot eivät anna minulle lisäarvoa, puhun samat asiat ääneen, jotka olen jo itse kertaalleen oivaltanut. En koe tulevani näkyväksi terapeutin edessä. Terapeutti ei esimerkiksi ymmärrä erityisherkkyyden ominaisuutta, vaan näkee sen traumanäkökulmasta, jota tarvitsee työstää pois. Erityisherkkyys on hermostollinen ominaisuus ja herkkyys aistia ja tuntea syvenee traumakohtaamisten kautta. Sitä ei missään nimessä tule “parantaa” pois, vaan auttaa asiakasta ymmärtämään sen merkitys, jotta hän voi käyttää erityisherkkyyttä jatkossa voimavarana. Näkemyserojen ollessa ristiriitaiset terapeutin ja asiakkaan välillä, terapia harvoin palvelee asiakasta. Terapiasuhde voi lähteä täysin väärille raiteille, joka voi olla asiakkaalle kohtalokasta. Lähtökohtaisesti asiakas on aina hauraassa elämän tilanteessa, kun hän hakeutuu terapiaan ja tämän vuoksi, hän on myös helposti johdateltavissa.

Yksi tärkeimmistä työvälineistä ihmisen kohtaamisesssa on herkkyys tuntea ja aistia, asettumalla hetkeksi toisen asemaan. Sitä ei voi oppia kirjoista, kouluista tai yliopistoista. Siihen oppii syvällisesti eläen ja hetkeen antautumalla. Huippu ammattilainen ei tee päätelmiä, vaan antaa oivalluksen hedelmän nousta hetkeen.

Olen kohdannut terapiasuhteessani sellaista elämän ohjausta, joka perustuu terapeutin omaan tapaan elää tai hänen omiin pelkoihin, joka on lähtökohtaisesti väärin. Itselleni elin tärkeä asia, kuten matkustaminen on koettu muun muassa terapeutin tahoilta asioiden pakenemisina, sen sijaan että ne olisi olleet voimauttavia kokemuksia, sekä keino ottaa etäisyyttä ja tutustua itseensä lähemmin.

Jokainen terapeutti tekee työtään persoonallaan ja ymmärrettävästi kohtaamisessa tulee esiin terapeutin omat arvot ja tapa elää, mutta niiden ei tule antaa heijaustua asiakkaan tilanteeseen niin, että asiakas alkaa vaivihkaa elämään elämäänsä terapeutin toivomalla tavalla. Terapeutin tulee ennenkaikkea kannustaa asiakasta löytämään itsensä ja oma polkunsa, joka voi olla täysin erilainen kuin terapeutin oma.

Ristiriitaa terapiasuhteessa saattaa syntyä kohdissa, kun asiakas tuntee olevansa terapeuttia vahvempi. Näissä kohdissa olen huomannut terapeutin puolelta sellaista vääränlaista egoistisuutta, jossa on ollut tarve asettaa minut ikään kuin takaisin asiakkaan tasolle. Ammattitaitoinen terapeutti ei koe uhkaa siitä, jos asiakas on taitava oivaltamaan asioita ja näkemään jopa terapeutin kipukohtiin ja avaamaan läsnäolollaan niitä, vaan kokee tilanteen täysin päinvastoin. Taitava terapeutti kykenee tarvittaessa irtipäästämään asiakkaasta toisin sanoen päättämään terapiasuhteen, jossa omat haavat alkavat liian paljon elämään tai oma ammattitaito ei enää riitä, eikä jätä päätöksen tekoa terapiasuhteen jatkumisesta asiakkaan harteille.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija, sekä psykiatrinen sairaanhoitaja.

Työssä uupuu hän, joka tunnistaa työpaikan epäkohdat!

Työyhteisön uupuja on työpaikan helmi, mutta hänet nähdään ihan päinvastoin. Uupuja on yleensä elävä esimerkki siitä, mitä työyhteisölle kuuluu ja minkälaisia arvoja työpaikka kantaa sisällään. Uupujassa on kaikki se informaatio, jota tulisi oppikirjan tavoin katsoa. Valitettavasti uupuja maksaa kokemuksestaan kovan hinnan, jota ei rahassa koskaan voi mitata.

Työyhteisön uupuja on usein herkkätuntoinen yksilö, joka aistii: “jokin täällä nyt mättää”! Hän koettaa puuttua epäkohtiin tuomalla niitä esiin, jotta muutosta syntyisi. Valitettavan usein “sitä taistelee tuulimyllyjä vastaan” ja hänet leimataan peräti hankalaksi. Kenties useat kollegat olivat hänen kanssaan epäkohdista täysin samaa mieltä ja hän jopa puolusti heidän oikeuksiaan. Tosi paikan tullessa “nuo muut” eivät uskalla sanoa esimiehen edessä pihaustakaan ja hän jää tilanteeseen ihan yksin. Hänellä alkaa olla siis jo aika iso taakka harteillaan. Hän uupuu ja jää sairaslomalle, irtisanoutuu tai hänet jopa irtisanotaan. Kuulostaako tarina tutulta?

Työnantajalle on huomattavasti helpompaa poistaa epäkohtiin puuttuva yksilö työyhteisöstä, kuin “tarttua härkää sarvista” ja paneutua työpaikan todellisiin juuriongelmiin. Tämähän on hyvin naivi ja likinäköinen toimintatapa. Ikävä kyllä, työyhteisössä suojellaan niitä, jotka tekevät tilastoissa tulosta, mutta ilmapiirillisesti tuhoa. Olen kokemuksesta huomannut “näiden tuhoa tekevien työntekijöiden” olevan itse romahduspisteessä, mutta he välttelevät pahan olon kohtaamista kaikin tavoin ja tämän johdosta he oksentavat pahaa oloaan toisten päälle. Pikkuhiljaa muut kollegat alkaa voida pahoin ja erityisesti se “herkkätuntoisin”. On tyypillistä, että kun ihminen haluaa juosta ongelmiaan pakoon, hän tekee “kahta kovemmalla vauhdilla” töitä, joka näyttää siis tilastoissa hyvältä. “Eihän hyvää tulosta tekevä työntekijä voi olla työpaikan heikko lenkki”!?

Työelämässä uupuu hän, joka ei sovi toksisen tekemisen muottiin. Jos arvo on suorittamisessa, eikä ihmisen kohtaamisessa, murtuu sisältä eheä ihminen.

Meille on opetettu, että uupuminen on heikkoutta ja sitä pitää väistellä hinnalla millä hyvänsä, sillä “arvon saa vain jos ahertaa”. Tekeminen voi olla terapeuttista, mutta itseensä vastaan puskeminen = kipujen ja ongelmien väisteleminen, on niin itseä kuin ympärillä olevia ihmisiä kohtaan tuhoavaa. “Jos et sä kohtaa sun kipuja, vierelläsi oleva, herkkätuntoinen tekee sen sun puolestasi”! Eikä tätä tapahdu vain työpaikoilla, vaan perheissä vanhemman ja lapsen välillä, sekä parisuhteissa!

Kirjoittaja on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja mielenterveyden kokemusasiantuntija.

Traumanäkökulma skitsofrenian hoidossa antaisi toivoa paranemisesta!

Jos psykiatria jättäisi diagnoosien keräilemiseen käyttämät voimavarat vähemmälle ja pohtisi kysymystä: “mitä asiakkaan oireen takana on – miksi ja mihin oireilee” syntyisi tärkeä oivallus, joka edistäisi asiakkaan vointia, eikä pitkittäisi sitä.

Kun katsomme mielenterveysoireilua terveyden näkökulmasta, oireilusta poistuu “sairaus” merkitys, joka antaa jo itsessään suuremman edellytyksen ja motivaation parantua. Oireilu ei ole sairautta, vaan oireilun alla on jokin sairas tapahtuma tai sairaita tapahtumia. Näin syntyy myönteinen merkitys oirehdinnalle, joka vähentää tarpeetonta mielenterveysoireilun stigmaa.

Onko skitsofreniaoireilussa kyse päällekkäisistä traumoista?

Jos skitsofreniaoireilun alla onkin kasa traumoja? Trauma nimenä ei leimaa, vaan tuo pikemminkin ymmärryksen oireilulle. Trauman hienojakoisuuden vuoksi, sitä tulee katsoa hyvin laajasta näkökulmasta. Jos varhainen kiintymyssuhde vanhempaan on ollut hyvin turvaton ja heiveröinen (puhutaan kiintymyssuhdetraumasta), ei ole syntynyt riittävää perustaa kohdata elämän haasteita. Siksi kiintymyssuhdetrauman kokeneelle trauman kohtaaminen on usein kohtalokasta. Yksilön trauman kokemiseen vaikuttavat myös sukupolvien traumat, sekä erityisherkkyyden ominaisuus. Erityisherkkyys syventää ja lisää yksilön trauman kokemisen tunnetta. Erityisherkkä saattaa ottaa rinnalla olevan ihmisen trauman kokonaan itseensö, sekä omiin nimiinsä.

Ympäristön vaikutus mielenterveysongelmien syntyyn

Kasvuympäristöllä ja varhaisilla ihmissuhteilla on erittäin suuri merkitys mielenterveysoireilujen syntyyn. Biologian osuus on mielenterveysoireilussa vähemmän merkityksellisempi. Oireilu vaikuttaa elimistöön ja aiheuttaa biokemiallisia muutoksia aivoissa. Pikemminkin aivojen biokemialliset muutokset ovat seuraus, kuin syy oireelle.

Trauman mysteeri on sen puhkeamisen ajankohtaisuus. Kohdatut traumat avaavat haavansa usein silloin, kun ihminen on hauraimmillaan ja silloin mielessä asiat voivat kääntyä päälaelleen. Mieli voi tuottaa trauman puhkeamisen johdosta hyvinkin absurdia sisältöä. Psykoosi voi puhjeta vuosien ja tai jopa vuosikymmenen/vuosikymmenien jälkeen.

Skitsofrenia diagnoosi ei anna juurikaan toivoa paranemisesta. Se on yhtä kuin tuomio koko loppuelämäksi ja vahvojen lääkkeiden johdosta ihminen on kokonaisvaltaisesti melko toimimaton. Voimakkaat psykoosilääkkeet salpaavat oireita, ja täten estävät ihmistä kohtaamasta näitä tärkeitä oireita, jotka ovat avain parantumiseen. Skitsofrenian hoidossa psykoosilääkeiden annostusta pitäisi vähentää ja mukaan hoitoon tulisi ottaa traumanäkökulma. Koska traumat varastoituvat kehoon, vaihtoehtoisista kosketushoidoista on suurta apua trauman kohtaamisessa. Kosketushoidot tuovat hyvin inhimillisen, myötätuntoisen ja arvokkaan tuen ihmisen hoitamiseen.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija, psykiatrinen sairaanhoitaja, sekä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ammattilainen.

Meitä kohtaa mielenterveyden vallankumous!

Mielenterveyden tuleva vallankumous tarkoittaa sitä, että katsomme mielenterveys oireilua terveyden näkökulmasta. Mielenterveysongelmainen tai räikeästi sanottuna “mielisairas” ei olekaan enää hän – jota ahdistaa, joka kääntyy sisäänpäin, näkee kuvia, kuulee ääniä, kuvittelee olevansa prinsessa tai jolla on mieli maassa. Itseasiassa – hän on todennäköisesti hyvin herkkä ja tunteva ihminen. Hän ilmentää itseään totuudenmukaisesti ja luovasti, sekä reagoi vahvasti siihen mitä ympärillä on.

Epäsuora oireilu, eli oman kivun/oireilun toiseen kohdistaminen on sairasta

Ymmärrämme pikkuhiljaa, että sairaus on siellä missä se ei suorasti ulospäin näy ja sairas hän jota mikään ei horjuta. Sellainen joka menetysten tai traumojen kohdatessa jatkaa matkaa kuin juna. Joka kaikin tavoin välttelee kohtaamasta kipua ja kohdistaa sitä joko tiedostaen tai tiedostamattaan toisten päälle. Usein näitä “sairaita” ikävä kyllä nähdään valovoimaisissa ja johtavissa asemissa joilla on käsissään vaikutusvaltaa. Mielenterveysongelma on pikemminkin oireiden väistelyä!

Harmillista kyllä, psykiatriassa hoidetaan usein väärää “puuta” ja väärää kohtaa. On jopa hoidon laiminlyömistä hoitohenkilökunnalta olla ottamatta vastuuta siitä, että asiakkaan tulee saada kohdata “SE” mikä tuntuu ahdistavimmalta, eikä pyrkiä tukahduttamaan sitä. Mielen oireilussa kipukohta ei suinkaan ole päässä, vaan yleensä aina tunnekehossa. Tunnekivut- ja patoutumat, kuten kaltoinkohtelut, väkivalta, traumat, traumasidokset, menetykset, pitkäkestoinen suru jne. aiheuttavat lopulta myös aivojen toimintaan muutoksia. Kipukohtaa oireelle on turhaa siis etsiä päästä tai aivoista. Traumat varastoituvat kehoon. Psykiatriassa ihmistä hoidetaan ainoastaan vaan aivojen toimintaan vaikuttavin lääkkein, jossa tunteiden kokemista kutistetaan. Tunteiden avaaminen ja kohtaaminen jää usein hoidosta kokonaan ulkopuolelle, joka on se oleellisin, jotta todellista parantumista voisi tapahtua.

Oireilu on terve reaktio

Kun kuulen sanat: “mua ahdistaa, mun mieli on maassa, mulla ei ole elämän halua, mulla on paniikkikohtauksia, kuulen sisältäni tuomitsevia ääniä” ajattelen – “hmm, onpa hyvä asia, että osaat tunnistaa tunteitasi ja sanoittaa olotilasi”. Se on terveen merkki! Tästä voi alkaa matka siis syvemmälle. Itsensä kohtaamisen kautta on mahdollisuus löytää sisältään luovia lahjoja, sekä myös oikeasti parantua!

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija, sekä psykiatrinen sairaanhoitaja.

Psykiatrinen hoito voi olla mieltä tuhoavaa, eikä parantavaa

Psykiatrisen hoidon kulmakivi on se, että hoidossa keskitytään poistamaan oireita, vailla ymmärrystä mistä ne johtuu. Jos oireet tukahdutetaan, samalla poistuu tärkeä työväline, jonka kautta päästään selville oireen aiheuttamaan syyhyn. Hoitotyön ammattilaiselle asiakkaan oireet tulisi olla suurennuslasi katsoa syvemmälle, eikä pelkästään F-luokan diagnoosin keräilemistä varten. Sillä oire ei suinkaan johdu siitä, että henkilöllä on jokin diagnoosi nimeltään masennus, pakko-oireinen häiriö, kaksi-suuntainen mielialahäiriö, ahdistuhäiriö jne.

Mitä diagnoosi auttaa, jos ei ymmärretä mitä sen takana on? Diagnoosi on lääketieteen väline luokittaa ja ryhmittää oireita tietyn tautiryhmän alle. Diagnoosi pahimmillaan vain estää ihmistä parantumasta ja pitkittää oireita. Skitsofrenia diagnoosi ei anna paljoakaan toivoa, vaan tuomitsee koko loppuelämäksi. Entäs jos skitsofrenia diagnoosin altaa löytyykin trauma tai traumoja? Trauma jo nimenä antaa ihmiselle niin paljon enemmän toivoa, kuin skitsofrenia diagnoosi ikinä.

Mielenterveysoireilusta ei pääse, jos ihminen ei kohtaa ja työstä oireiluun johtavaa syytä. Joskus oireilu helpottaa, kun henkilö pääsee pois myrkyllisestä elinympäristöstä. Silloin oireiluun oli selkeästi syynä ulkopuolinen tekijä. Pelkkä oireilevan oireen hoitaminen ei koskaan poista itse ydin ongelmaa.

Ensimmäistä kertaa psykiatrisessa osastohoidossa ollessani ja pyytäessäni keskusteluapua ahdistavaan olotilaan, kuulin sairaanhoitajalta jäätävän kommentin: “ei meillä ole täällä aikaa kuunnella ja keskustella”. Se kertoi ytimekkäästi siitä mistä psykiatriassa on kyse. Ammattini johdosta olen myös ikävä kyllä todennut, että psykiatria on suurimmalta osin pelkkää oireiden määrittämistä ja lääkehoitoa. Psykiatriaa ei tunnu kiinnostavan: “miksi ihminen oireilee“, pelkästään “miten hän oireilee“.

Samaisella hoitojaksolla minut lääkittiin niin, että kävely oli jähmeää ja pystyssä olo oli vaikeaa, vaikka olin kuudennella kuulla raskaana. Pyörryin ruokajonossa lääkkeiden johdosta. Onneksi minulle tai vauvalleni ei käynyt tuolloin kuinkaan. Eikä ahdistus lääkkeillä koskaan lähtenyt, ne vain turrutti mieltä ja teki olon uneliaaksi. Osastolla ollessa kävin usein nukkumaan ilta kuudelta. Nukkuminen oli ainoa tapa olla pois ahdistuksen ääreltä.

Potilaspapereissani kuvataan monta sivua pelkkiä oireita ja habitusta. Se mikä hoidosta ja potilaspapereista puuttui täysin oli oleellisin pohdintatyö:“miksi olin ahdistunut” ja “mitä ahdistus puheeni taustalla mahtoi olla”.

Jotta parantumista mielenterveysoireesta voisi tapahtua, on pohdittava kysymystä “miksi ja mihin oireilee”, sen sijaan että “miten oireilee”. Kun päästään kiinni itse ydin ongelmaan, voimme vasta sen jälkeen löytää yksilöllisiä ja toimivia ratkaisuja joilla lievittää oireiden aiheuttamaa tuskaa, joihin lääkkeet eivät suinkaan ole ainoa ratkaisu.

Kirjoittaja on ammatiltaan mielenterveyden kokemusasiantuntija sekä psykiatrinen sairaanhoitaja.