Meitä kohtaa mielenterveyden vallankumous!

Mielenterveyden tuleva vallankumous tarkoittaa sitä, että katsomme mielenterveys oireilua terveyden näkökulmasta. Mielenterveysongelmainen tai räikeästi sanottuna “mielisairas” ei olekaan enää hän – jota ahdistaa, joka kääntyy sisäänpäin, näkee kuvia, kuulee ääniä, kuvittelee olevansa prinsessa tai jolla on mieli maassa. Itseasiassa – hän on todennäköisesti hyvin herkkä ja tunteva ihminen. Hän ilmentää itseään totuudenmukaisesti ja luovasti, sekä reagoi vahvasti siihen mitä ympärillä on.

Epäsuora oireilu, eli oman kivun/oireilun toiseen kohdistaminen on sairasta

Ymmärrämme pikkuhiljaa, että sairaus on siellä missä se ei suorasti ulospäin näy ja sairas hän jota mikään ei horjuta. Sellainen joka menetysten tai traumojen kohdatessa jatkaa matkaa kuin juna. Joka kaikin tavoin välttelee kohtaamasta kipua ja kohdistaa sitä joko tiedostaen tai tiedostamattaan toisten päälle. Usein näitä “sairaita” ikävä kyllä nähdään valovoimaisissa ja johtavissa asemissa joilla on käsissään vaikutusvaltaa. Mielenterveysongelma on pikemminkin oireiden väistelyä!

Harmillista kyllä, psykiatriassa hoidetaan usein väärää “puuta” ja väärää kohtaa. On jopa hoidon laiminlyömistä hoitohenkilökunnalta olla ottamatta vastuuta siitä, että asiakkaan tulee saada kohdata “SE” mikä tuntuu ahdistavimmalta, eikä pyrkiä tukahduttamaan sitä. Mielen oireilussa kipukohta ei suinkaan ole päässä, vaan yleensä aina tunnekehossa. Tunnekivut- ja patoutumat, kuten kaltoinkohtelut, väkivalta, traumat, traumasidokset, menetykset, pitkäkestoinen suru jne. aiheuttavat lopulta myös aivojen toimintaan muutoksia. Kipukohtaa oireelle on turhaa siis etsiä päästä tai aivoista. Traumat varastoituvat kehoon. Psykiatriassa ihmistä hoidetaan ainoastaan vaan aivojen toimintaan vaikuttavin lääkkein, jossa tunteiden kokemista kutistetaan. Tunteiden avaaminen ja kohtaaminen jää usein hoidosta kokonaan ulkopuolelle, joka on se oleellisin, jotta todellista parantumista voisi tapahtua.

Oireilu on terve reaktio

Kun kuulen sanat: “mua ahdistaa, mun mieli on maassa, mulla ei ole elämän halua, mulla on paniikkikohtauksia, kuulen sisältäni tuomitsevia ääniä” ajattelen – “hmm, onpa hyvä asia, että osaat tunnistaa tunteitasi ja sanoittaa olotilasi”. Se on terveen merkki! Tästä voi alkaa matka siis syvemmälle. Itsensä kohtaamisen kautta on mahdollisuus löytää sisältään luovia lahjoja, sekä myös oikeasti parantua!

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija, sekä psykiatrinen sairaanhoitaja.

Psykiatrinen hoito voi olla mieltä tuhoavaa, eikä parantavaa

Psykiatrisen hoidon kulmakivi on se, että hoidossa keskitytään poistamaan oireita, vailla ymmärrystä mistä ne johtuu. Jos oireet tukahdutetaan, samalla poistuu tärkeä työväline, jonka kautta päästään selville oireen aiheuttamaan syyhyn. Hoitotyön ammattilaiselle asiakkaan oireet tulisi olla suurennuslasi katsoa syvemmälle, eikä pelkästään F-luokan diagnoosin keräilemistä varten. Sillä oire ei suinkaan johdu siitä, että henkilöllä on jokin diagnoosi nimeltään masennus, pakko-oireinen häiriö, kaksi-suuntainen mielialahäiriö, ahdistuhäiriö jne.

Mitä diagnoosi auttaa, jos ei ymmärretä mitä sen takana on? Diagnoosi on lääketieteen väline luokittaa ja ryhmittää oireita tietyn tautiryhmän alle. Diagnoosi pahimmillaan vain estää ihmistä parantumasta ja pitkittää oireita. Skitsofrenia diagnoosi ei anna paljoakaan toivoa, vaan tuomitsee koko loppuelämäksi. Entäs jos skitsofrenia diagnoosin altaa löytyykin trauma tai traumoja? Trauma jo nimenä antaa ihmiselle niin paljon enemmän toivoa, kuin skitsofrenia diagnoosi ikinä.

Mielenterveysoireilusta ei pääse, jos ihminen ei kohtaa ja työstä oireiluun johtavaa syytä. Joskus oireilu helpottaa, kun henkilö pääsee pois myrkyllisestä elinympäristöstä. Silloin oireiluun oli selkeästi syynä ulkopuolinen tekijä. Pelkkä oireilevan oireen hoitaminen ei koskaan poista itse ydin ongelmaa.

Ensimmäistä kertaa psykiatrisessa osastohoidossa ollessani ja pyytäessäni keskusteluapua ahdistavaan olotilaan, kuulin sairaanhoitajalta jäätävän kommentin: “ei meillä ole täällä aikaa kuunnella ja keskustella”. Se kertoi ytimekkäästi siitä mistä psykiatriassa on kyse. Ammattini johdosta olen myös ikävä kyllä todennut, että psykiatria on suurimmalta osin pelkkää oireiden määrittämistä ja lääkehoitoa. Psykiatriaa ei tunnu kiinnostavan: “miksi ihminen oireilee“, pelkästään “miten hän oireilee“.

Samaisella hoitojaksolla minut lääkittiin niin, että kävely oli jähmeää ja pystyssä olo oli vaikeaa, vaikka olin kuudennella kuulla raskaana. Pyörryin ruokajonossa lääkkeiden johdosta. Onneksi minulle tai vauvalleni ei käynyt tuolloin kuinkaan. Eikä ahdistus lääkkeillä koskaan lähtenyt, ne vain turrutti mieltä ja teki olon uneliaaksi. Osastolla ollessa kävin usein nukkumaan ilta kuudelta. Nukkuminen oli ainoa tapa olla pois ahdistuksen ääreltä.

Potilaspapereissani kuvataan monta sivua pelkkiä oireita ja habitusta. Se mikä hoidosta ja potilaspapereista puuttui täysin oli oleellisin pohdintatyö:“miksi olin ahdistunut” ja “mitä ahdistus puheeni taustalla mahtoi olla”.

Jotta parantumista mielenterveysoireesta voisi tapahtua, on pohdittava kysymystä “miksi ja mihin oireilee”, sen sijaan että “miten oireilee”. Kun päästään kiinni itse ydin ongelmaan, voimme vasta sen jälkeen löytää yksilöllisiä ja toimivia ratkaisuja joilla lievittää oireiden aiheuttamaa tuskaa, joihin lääkkeet eivät suinkaan ole ainoa ratkaisu.

Kirjoittaja on ammatiltaan mielenterveyden kokemusasiantuntija sekä psykiatrinen sairaanhoitaja.

Raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen nainen on herkimmillään ja silloin voi mielen seinämät mennä nurin

Picture: Bloom Camilla

Raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen nainen on herkimmillään. Tuo aika on otollisin kaikelle kätketylle. Tuleva lapsesi on tullut auttamaan matkallasi, joten älä ihmettele, jos sinua ahdistaa tai masentaa. Joskus mieli voi romahtaa myös totaalisesti.

Raskauden aikainen ja synnytyksen jälkeinen masennus tai ahdistus ei ole “sairaus” tai diagnoosi. Oireilun takana on naisen yksilöllistä elettyä elämää, jotain kohtaamatonta joka haluaa nostaa uudelleen päätään.

Miksi aloin oireilla ja minua alkoi hirveästi ahdistaa, kun tulin raskaaksi”?

Naisessa kasvaa raskaana ollessa uutta elämää monin tavoin. Raskaus on pyhä tila ja nainen on tuolloin herkimmillään tuntemaan ja aistimaan. Herkkyystason noustessa monet kokemukset ja tunteet nousevat syvältä alitajunnasta pintaan. Sivuun siirretyt tunne- ja traumamuistot, tai surematon suru tulee kohdattavaksi. Ajankohta ei vaan tunnu reilulta, koska aika uuden elämän alun tulisi olla onnellinen. Tämä on ehkä yksi vaikeimmista paradokseista ymmärtää.

Raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen nainen herkistyy tuntemaan ympäristön ja kumppanin tunteita enemmän itsessään ja tämä syventää hänen omaa oireiluaan.

Äitiys on meille naisille vahvasti osa ihmisenä kasvun matkaa. Äiti ei ole vain lastaan varten, vaan ennenkaikkea itseään varten. Lapsi kasvaa äidin oman kasvumatkan rinnalla. Tästä perspektiivistä katsottuna äidin kivuilla on myös lapsen elämässä merkitys.

Kun erityisherkkä alkaa odottamaan erityisherkkää lasta voi “kuppi mennä helposti hetkeksi nurin.” Näin ainakin itselläni kävi. Kolmannen raskauden alkaessa “päässä alkoi viirata”. Nuorimman lapseni korkea herkkyystaajuus herätti minussa kohtaamattomat mustat pilkut kerralla eloon. Alitajunnasta nousi voimakkaasti käsittelemätön trauma, jonka informaatio sisältöä mieleni ei kyennyt prosessoimaan. Trauma käänsi mielessä asioita päälaelleen, väritti ja kehitti mitä hullumpia tarinoita, että ahdistuisin. Pakonomaiset väkivaltaiset ajatuskuviot jahtasivat minua hyeenan lailla. Kun ne kohdistui lastani kohtaan, teki se oloni sietämättömäksi.

Kun odotin kolmatta lastani 17-vuotta sitten, olisin kaivannut auttajatahoilta enemmän syvempää kohtaamista, pohdintaa ja vastausta kysymykseen “miksi minua ahdistaa”? Jos ahdistaviin mielikuviin ja pelkoihin olisi saanut jonkun järkiperäisen merkityksen ja syyn (esim. trauma kohdallani) olisi se helpottanut oloani. Sain kyllä diagnoosin oireilulleni, mutta en sen oikeaa nimeä, siis “miksi oireilen”? Toisin sanoen hoidosta puuttui syvempi kuuntelemisen taito. Oireita yritettiin lievittää lääkkein ja sähköshokkihoidoin, mutta ahdistus ei niillä lähtenyt.

Neljä kuukautta osastohoidossa ollessani, muistan omahoitajan muutaman kerran halanneen ja nuo hetket toivat aidon rauhoittavan vaikutuksen.

Vasta vuosia myöhemmin, kovan elämän halun ja itseni kohtaamistyön tuloksena, sekä energiahoitojen eli kosketushoitojen avulla pääsin käsiksi oireiluni syihin. Surullista on, että monta kipeää hetkeä olisi äidin ja pienten lasten elämässä säästynyt, jos olisin pahimpina aikoina saanut enemmän kokonaisvaltaisempaa kohtaamista ja ymmärrystä.

Voin vaan kuvitella, että tarinani koskettaa monia äitejä. Tiedän, että on äitejä jotka eivät ole koskaan nousseet tuosta romahdus vaiheesta. Olin vähällä jäädä sinne itsekin. Tämän vuoksi jaan tarinaani, jotta ihmisten ja etenkin auttajatahojen tietoisuus ja ymmärrys kasvaisi.

Kirjoittaja on ammatiltaan mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Oletko toisten silmätikku? Tykkääkö “tyypit” korjata sua?

Kuva: Bloom Camilla

Usein tuntuu, että otsassani lukee “KORJAA MUA” kyltti. Työelämässä vedän puoleeni ihmisiä, jotka oikein nauttii saada osoittaa “soo soo” sormella ja jotka puuttuu lähestulkoon kaikkeen mitä teen.

Lapsesta lähtien minua ja tekemisiäni on paljon korjattu. Olen hyväksynyt sen jopa osana persoonaani. Toisin sanoen, olen sisäistänyt identiteetin “olla jotenkin vääränlainen”. Kasvuympäristöni motto on vahvasti ollut seuraava: “totuus tulee toisen suusta”. Jos sinua ei olla lapsena nähty oikein ja sinun oikeita vahvuuksiasi, aikuisuus ei tule olemaan helppo. Joudut kasvamaan oikean näköiseksi ja löytämään itsesi perin juurin, joka usein tarkoittaa ensin vanhan minän hajoamista.

Koen, että yksi vahvuuksistani on jopa se, että olen melko sinut sen kanssa, että mokailen ja teen virheitä. Virheiden tekeminen kehittää niin itsessä kuin muissa (kanssakatsovissa) kykyä tuntea myötätuntoa. Mutta, eihän kukaan ihminen tee pelkästään virheitä? Mielestäni virheet tekevät ihmisestä elämälle nöyrän ja samalla kauniin. Herääkö sinussa myötätuntoa tai rakkauden tunnetta sellaista ihmistä kohtaan, joka tekee aina asiat oikein ja täydellisesti? Yleensä inhimillinen virhe tai erehdys herättää toisessa positiivisen tunteen.

Epämukavuusaluetta pitkään on ollut taas se, että joudun toteamaan olevani oikeassa. On ollut vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että olen ihan oikeanlainen ja teen asioita myös ihan oikein. Ihmiset puuttuvat välillä aivan täysin epäolennaisuuksiin ja mitättömiin asioihin, vain siksi että heidän on pakko saada saada sanoa ja kohdistaa oma paha olo tai epävarmuuden tunne johonkin toiseen. Rajojani koetellaan säännöllisin väliajoin ja joskus todella törkeästi.

Minut näkee tuhannen ihmisen väkijoukosta helposti sellainen, joka on tottunut olemaan aina näennäisen oikeassa ja tekemään asiat näennäisen oikein. Käytän nimitystä näennäisen oikein, joka on mielestäni sitä että tekee asiat ulkoisesti oikein, mutta sisäisesti se on ristiriidassa lopputuleman kanssa. Esimerkiksi, kohdataan toinen ihminen epäkunnioittavasti ja käyttäydytään huonosti. Naamani loistaa kirjavasti sille, joka ei hyväksy itsessään, “että on ookoo tehdä virheitä“. Tunnistan kyllä heti toisen, jota olemukseni kirvelee. En minäkään kestä katsoa terävän kovaa suoruutta kohti. Kun käytöksestä tulee röyhkeä, on tilanteeseen puututtava. Sitten minusta tulee myös kirvelevän suora. En voi sietää työpaikalla tai ylipäätään missään huonoa ihmiskohtaamista. Se, että käskytetään ja puhutaan epäkunnioittavasti toiselle, saa karvani todella pystyyn ja minusta tulee esiin naaras leijona. Nykyään mietin tarkkaan, vienkö asiaa vielä jo puuttumiseni jälkeen eteenpäin, vai jätänkö koko työpaikan sikseen?

Pilkun tarkkaa minusta ei saa. Katson asioita isossa kuvassa, inhimillisyys ja ihmisen kohtaaminen on minulle ehdottomasti tärkeämpää kuin detaljeet. En halua vähätellä toisaalta järjestyksen ja tarkkuuden merkitystä. Pinnat sille, joka pyrkii tarkkuuteen! Toivon saavani myös olla arvostettu sellaisena kuin olen, mutta se tuntuu olevan välillä kanssaihmisille vaikeampaa.

Asioista saa sanoa ja virheistä saa huomauttaa, mutta se miten asiat ilmaisee toiselle “on se juttu“. Ei tule unhoittaa, että kyseessä on tunteva ihminen, eikä esine. Jos koko ajan huomautetaan toiselle jostain, sitä alkaa tuntemaan, että on ihmisenä ihan vääränlainen. Onhan se toki päivänselvää, että huomauttaja itse kokee tätä tunnetta itsestään. Vaikka tämän logiigan ymmärtää, on kiusaamisesta silti tehtävä loppu. Sillä nämä ihmiset tarvitsevat rajoja, niin kuin tarvitset sinäkin. Reviiriäsi tulee suojella.

Ihmisestä tulee eheä tai peräti kokonainen, kun hän kohtaa oman rikkonaisuuden itsessään

Jos sulla on se korjaa mua tai myötätunnon kyltti otsassasi ja olet uskaltanut kohdata rikkonaisia puolia itsessäsi, tulet herättämään vihan tunnetta niissä, jotka eivät ole vielä tälle kohtaamistielle lähteneet. Sinun olemuksesi herättää heissä voimakkaan kaipuun siitä, että läsnäolosi olisi ollut juuri sitä, mitä he olisivat eniten tiellänsä kaivanneet.

Oireilulle on löydettävä syy, jotta mielenterveysongelmasta voi parantua!

Jos olet läpikäynyt mielen romahduksen, muuttaa se koko elämäsi. Perustasi rakentuu uudelleen ja silloin se on sinulle uuden elämän alku

Todellisen ilon arvon ymmärtää silloin, kun elämä on vaakalaudalla ja terveys pettää. Esimerkiksi, ahdistaa niin paljon, että sitä on melkein täysin toimintakyvytön. Kun jokin sivuääni sisälläsi puhuu trauma kieltä ja toistaa pakonomaisesti: “olet tehnyt pahaa, olet syyllinen”! Vaikka muut eivät puheisiisi usko, ovat ne sinulle kuitenkin totisinta totta.

Mielen sisäinen vankila on paikka johon vapautusta ei saa ulkopuolelta. Avaimet vapautukseen on sisälläsi. Mutta, tarvitsemme ulkopuolelta apua, jotta pääsemme vapauttamaan tuon “suljetun häkkilinnun“. Vapautusta ei lääkkeet useinkaan tuo, joskus ne voivat jopa pitkittää oireilua.

Se, mikä minua olisi vuosien ahdistus kierteessä ja pitkässä osastohoidossa auttanut, lääkkeiden ja sähköshokkihoidon sijaan olisi ollut, että joku ihminen olisi ymmärtänyt, mitä ahdistukseni ja puheeni takana oli. Miksi toistan samaa psykoottista ahdistus mantraa, jossa ei ollut kuulemma mitään tolkkua? Totta puhuen, puheellani oli selkeä sanoma. Se kertoi traumatisoituneen ihmisen kieltä. Peijaksen sairaalan psykiatrisella osastolla, sekä Lapinlahden psykiatrisessa sairaalassa hoidettiin yksinomaan oireita, syyn taakse ei ymmärretty, tai ehkäpä edes haluttu mennä. Oleellisin, oivallustyö puuttui hoidosta kokonaan.

“Psykoosi oli keino kaataa seinät nurin, kun oli ne vinoon kasvaneet. Otin harteilleni myös muiden tuskaa, joka katkaisi mieleni kahtia. Tuosta raadollisesta kokemuksesta opin, että totuus on jotain muuta mitä se ulospäin näyttää”

Jos edes yksi ihminen olisi herättänyt ilmoille kysymyksen,“entäpä jos sinun lapsuuden trauma on kääntynyt mielessäsi päälaelleen, ja se mitä eniten pelkäät onkin tapahtunut sinulle, olisi se varmasti ollut iso askel eteenpäin voinnissani. Varsinkin, kun olin kertonut melko yksityiskohtaisesti varhaislapsuuden tapahtumista. Silloin olisi syntynyt merkitys absurdeille mielikuvilleni. Traumalle on tyypillistä, että asiat kääntyvät mielessä päälaelleen. Etenkin varhaislapsuudessa kohdatut traumaattiset tapahtumat saattavat värittyä lapsen ja aikuisen mielessä kirjavasti. Toipumisen kannalta olisi elin tärkeää nähdä oireiden taakse, eli syyhyn.

Ikävä kyllä, itselläni meni useampi vuosi, todella vaikean ahdistuksen kanssa päivittäin kamppaillessa ja tilanteesta en kärsinyt vain minä, vaan kolme pientä viatonta lasta. Elin kauan aikaa karvaasti sanottuna kuin vihannes, sillä pitkäkestoinen ahdistus jähmettää ihmistä sisältä ja ulkoa. Elämämme olisi voinut olla tuolloin hieman helpompaa, tai edes vähemmän ahdistavaa. Yksi pieni oivallus olisi muuttanut kaiken!

🙏

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Jos kielteisiä tunteita ei kohtaa, ne siirtyy ulkopuolelle muiden kohdattavaksi, tai kasvattaa erillisiä osia meissä!

Mieltä ja kehoa sairastuttaa se, kun tunteita ei kohdata. On ymmärrettävää, että ajan kuluessa tunnepatoutumat kasvattavat elimistöömme jopa erillisiä kasvaimia, sekä surkastuttavat terveiden solujen toimintaa lisäämällä pahanlaatuisten solujen kasvua. Tunnetukokset eivät vain aiheuta mielenterveydellisiä ongelmia (pakko-oireista häiriötä, masennusta, ahdistushäiriötä), vaan myöhemmin myös elimillisiä ja fyysisiä ongelmia. Ne voivat johtaa myös syövän syntyyn, sekä kehon eri osien kiputiloihin, kuten esimerkiksi selkä- ja hartiaseudun ongelmiin. Jos ihminen ei kohtaa traumojen, elämän kriisien ja menetysten tuomaa surua, vihaa, pettymystä jne, siirtyvät tunnemöykyt lopulta kehotasolle, josta aiheutuu fyysistä kipua. Fyysinen kipu avaa sattumisellaan myös tunteita, ellei kipua sammuteta pois lääkkein. Valitettavasti kivun tai vaivan todellinen syy jää tässä kohtaa usein huomioimatta.

Mielenterveyden korkean stigman vuoksi, ajatellaan että fyysinen vaiva on jotenkin muka “sallitumpaa tai hyväksyttävämpää”, vaikka ongelman syy on lähtökohtaisesti sama, eli psyykkinen. Olisi ihanteellista ja viisasta kohdata suru, pelko, viha jne. tilanteissa mahdollisimman sellaisenaan, jotta se ei siirtyisi mielenterveysongelmaksi ja tai myöhemmin fyysiseksi vaivaksi.

Jos tunteita ei kohtaa, on se kuin paksussa mudassa taapertaisi”

Tunteiden kohtaamattomuus ei aiheuta vahinkoa vain itselle, vaan myös toisille. Ihminen joka on tottunut pitämään kielteiset tunteet sisällään, ei huomaa kuinka tunnepatoutumat heijastuu kanssaihmisiin ja etenkin lähimmäisiin. “Ne ampuu toisen sisimpään nuolen lailla”! Sanoa voi mitä vaan, mutta, todellista tunnetta ei voi piilottaa. Sen aistii. Positiivinen elämän asenne ja positiivisuus on sinällään ihailtavaa, mutta jos sen taakse paetaan kielteisiä tunteita, tulee positiivisuudesta pian kielteinen, jopa toksinen. Tunne hymyn ja kauniiden sanojen takaa tuntuu hämmentävältä, saattaa jopa kiukuttaa vastapuolta. Silloin sanojan todellinen tunne voi olla jotain aivan muuta. On kamalaa kun sanotaan hymy huulella asioita, mutta tunne sanojen takana on niin vihainen “että tekisi mieli jopa tapaa”!

Tunteiden väistely vie ihmisen tilaan, jossa mikään ei tunnu enää miltään

“Lapsi on aina vanhemman tunteiden tulkki”

Tunneherkkä huomaa heti, jos vierellä olevalla on sisällään kohtaamatonta lastia. Jos sitä on varsin paljon, vieressä on melko mahdoton olla, sillä toisen lasti tuntuu luissa ja ytimissä. On vaikea selittää ja todentaa miltä olotila tuntuu. Toisinaan se voi tulla esiin hyvin etovana olona, jopa oksetuksena tai omassa kehossa on vain todella hankala olla ja tekee mieli paeta tilanteesta.

Tunneherkän ihmisen lahja on valtava taakka. Voisin väittää, että suurin osa tunneherkistä on kokenut ensin olevansa ns. “tunnevammainen“. (Terveydenhuolto luokittelee meitä tunne(yli)herkkiä diagnoosein: asperger, adhd, autismi). Sitä on ison osan elämää tuntenut olevansa täysin vääränlainen ja sättinyt itseään siitä, kun tuntee niin syvästi ja reagoi voimakkaasti. Entäpä, jos sinä oletkin ihan oikeanlainen? Entäpä, jos sinä olet ottanut toisen pahan olon itseesi ja tuonut sen vain kauttasi ilmoille? Olet ottanut syytöksen niskoillesi ja kantanut lisäksi toisen tunnetaakkaa. Eikö olisi reilua, jos sinua jopa kiitettäisiin joskus siitä, että olet sylkäissyt pahan olon ulos ja antanut toiselle avaimet asioihin, jotka mahdollisesti mättää? Henkilökohtaisesti sanon asioita ahdistavan olon noustessa suureksi melko suoraan. Se on useasti vastaanottajalle hyvin hämmentävää, mutta uskon että se voi laukaista toisessa myös eteenpäin vievän prosessin. En väitä, että sanani ovat aina oikein. On tilanteita, jossa olisi pitänyt hillitä itseni ja pitää suuni kiinni tai edes suuta pienemmällä, mutta on tilanteita jossa reagointi on myös paikallaan. Olen saanut myös hyvää palautetta terävistä ja jopa hauskoista letkautuksista, joita olen “tunteessa tai tunnehäiriössä” sanoittanut.

“Ei ne sanat, vaan sanoittamattomat tunnepahat, niillä voi toisen jopa tappaa”

Se, joka reagoi ei ole “HEIKKO OI” vaan “VOIMA HOI”!

Kuva: Paula Virta

Heikoin lenkki ei olekaan hän, joka työssään uupuu, vaan elävä esimerkki siitä mitä työpaikalle kuuluu.

Etsimme usein syytä pahaan oloon sieltä missä se ei todellisuudessa ole. Perheessä ensimmäisenä ongelmiin reagoi lapsi. Lapsen käytös on usein kuvaus siitä mitä vanhemmille kuuluu ja miten vanhempien kesken menee. Parisuhteessa herkkätuntoinen oireilee toisen käsittelemättömien solmujen johdosta. Oireileva kumppani diagnosoidaan ja häntä hoidetaan, vaikka syy oireilulle voi löytyä toisen sisäisistä ongelmista.

Yhteiskunta ja terveydenhuolto arvioi tilanteita pitkälti oireilun näkökulmasta, joka on hyvin pintapuolinen näkökulma. Todellinen syy oireilulle jää usein selvittämättä, mikä olisi tärkeintä huomioida. Työpaikalla herkkätuntoiset oireilevat ensimmäisenä ilmapiiri ongelmiin tai epäeettisiin toimintatapoihin. Olen kokemuksesta huomannut, että työntekijät jotka näyttäytyvät tilastoissa ja ulospäin hyvin tehokkaina, ovat pahimpia ilmapiirin saastuttajia. Valitettavan usein reagoija nostetaan syytetyn penkille ja hänet savustetaan lopulta työpaikasta ulos, tai hän uupumisen johdosta itse irtisanoutuu tai eläköityy. Itse ongelma lakaistaan näin maton alle, kunnes joku uusi tulokas nostaa taas ongelman hetkeksi esiin. Syntyy sama kierre ja paha olo voidaan taas kohdistaa johonkin missä se ei ole.

Jos hoidamme perheessä pelkästään haastavasti käyttäytyvää ja oireilevaa lasta, joka kenties reagoi vanhempien ongelmiin, niin mikään ei silloin muutu. Usein laitetaan todella paljon paukkuja ja energiaa siihen, miten lasta tulisi käsitellä, sen sijaan että vanhemmat katsoisivat itseään syvemmälle. Lapsi on vanhempien sisäisen maailman peilikuva, tunteiden tulkitsija. Parasta mitä voit lapselle vanhempana antaa, on aloittaa omien sisäisten solmujen avaaminen. Kun sinä vanhempana kohtaat omia solmujasi, niin silloin et jätä niitä jälkipolven avattavaksi. Se on sama kuin lahjan antaminen lapselle.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Uskalla uupua Sinä kaunis ja hauras Ihminen!

Murtuneen lahja maailmalle on tuoda sanoma; “kärsimyksellä on tarkoitus”!

Sitä antautuu elämälle silloin kun asiat eivät pysy enää omissa käsissä. Se on helpottava tunne. Koska sitä jo ymmärtää, että omat kädet ovat niin mitättömän pienet.

Leväten ihminen työstää eniten. Silloin on oikeiden asioiden äärellä, jo hetken päämäärällä. Samalla sitä huomaa kuinka elämä uomiinsa asettuu jo ennenkuin tekemiseen tarttuu. Jokainen kohta siirtyy eteenpäin luonnollisesti levossa.

Itsensä äärelle pysähtynyt on aina väsynyt. Se ei ole tahdon puutetta, vaan uupumisen tuotetta. Tila ei ole toivoton, mielen hallinnan ote ihmisesẗ́ poistunut vain on. Ytimessä eläen on turvassa iankaikkisen.

Sydämen polulla ihminen elää kivun avulla. Sen tuoma lahja tuo ihmiskuntaan valon muutosta. Jokainen vaikea tunne on uudistuksemme.

Oma vointi edellä voi melko huoletta elellä. Sillä kaikki muu on kuin taivas ja kuu. Vaik jäis suorittamatta, kuu kiertää taivaal siit huolimatta. “Suojella haurain kohta on vaurautemme pohja”.

Murtuminen kaunistaa ihmisen. Tuoden esiin vain todellisen. Luoja työstää kunnes ego lyö tyhjää. Aito menestystarina on olla kivusta huolimatta rakastava.

On niin monta surullista tarinaa siit et ihminen työssään loppuun palaa. Sitä helposti luulee että työ tekijäänsä muka kuulee. Fakta on kumminkin niin, “että jos et sä pidä itsestäs kii, niin työ sut kyllä repii”! Raha ei koskaan sitä korvaa, jos työ sut sisältä solvaa!

Se joka reagoi ei ole heikko “oi” vaan voima “hoi”! Miks uupumus tuomitaan, jos ei jaksa suorintaan? Miten toisen ihmisen voi kohdata, jos sen tekee: “nyt sä suorita”!

Kun priorisoimme tarpeemme, kasvamme. Oma tärkeysjärjestys on ihmisenä kasvun edellytys. Se ei ole keneltäkään pois, jos elämme omien arvojen rajois.

Sitä ei koskaan elä tyhjän päällä, jos kulkee oma terveys ja hyvinvointi edellä. Luoja sua kiittää jos rehkimises saa riittää!

Itseään arvostava ei kohtaa rahallista tappiota. Sillä universumi kyllä tukee, “jos arvon päällensä pukee”.

Jos odotukset ympäristön ei kohtaa itsessä enemmistön. On silloin vaikeaa, itseään oikeaan rakentaa. Sillä se minkä kokee suunnaksi oikeaksi tekee muut epäluuloiseksi. Matkalla pysymisen tärkeys on tuoda itselleen selkeys, siitä että minunkin matka on arvokas.

Kärsimys kaunistaa meitä vastaanottamaan, eikä vastustamaan. Ytimen äärellä ihminen elää heränneenä.

Kun antaa valon lisääntyä alkaa läpinäkyä. Silloin jokainen kohta on totta eikä heikkoutta. Ei ole tarvetta peittää, mitään poisheittää. Vaan voi olla puolestaan ylpeä että sai rypeä. Sillä valostuminen on yhtä kuin jalostuminen.

Armon tuntee siitä kun voimat ei riitä. Silloin ei auta muu kuin hyväksyä, “se että tarvii pysähtyä”. Elää itselleen ja tarpeilleen; lintuparvelleen. On pahasta repiä omasta selkänahasta.

Kivun tehtävä on pysyä ehjänä. Kiinnittää huomio mis on tuomio. Olla itsensä lemmikki, siit mist on rikki.

Onko työelämä, yhtä kuin “syö elävä”? Jos herkkä ei kestä. “Niin kenestä tulee se jokin josta opin”?

Jos ihminen ei tuu kohdatuksi; oikein kuulluksi ja nähdyksi, vaan tarpeissaan ohitetuksi, niin sitä väsyy helposti. Oire muuttuu pian sairaudeksi, kokonaisvaltaiseksi haluttomuudeksi. Tervettä on reakoida ja vastaan kapinoida. Sairasta antaa kaiken vaan lävitse soida, toisten itseään tuomaroida. Jotta vois hyvin voida, on oltava oma voima; “Sä puolias pitää koeta”!

Jos haluut muuttaa maailmaa, sano mistä sä menit rikki! Näytä arpes. Sillä mikään ei ole sen kauniinpaa kuin se “että joku saa voiman sun sirpaleistas!

Pakko-oireinen häiriö eli OCD on seurausta tunteiden tukahduttamisesta

Olin 9-vuotias, kun mieltäni alkoi nakertaa pakottavat, pelkoa ja häpeää herättävät väkivaltaiset ajatuskuviot. Tuo aika oli käännekohta elämässäni. Elämän iloisesta, nauravasta ja vitsailevasta pikku tytöstä tuli syyllisyyttä poteva, surullinen ja ahdistunut. Suurin pelkoni oli, että teen “jotain pahaa” toisille tai itselle. Muistan yöllä heränneeni tuskan tunteeseen, jossa ajatukset käskivät syödä kielon marjoja. Tai sitten kun olin keittiössä ja näin leipäveitsen, pelkäsin iskeväni sillä lähellä olevaa selkään. Tappamisajatuksia ja ahdistavia seksuaalis sävytteisiä ajatuksia tuli mieleeni kaikkialla ja mikä pahinta, pyysin niitä mielessäni Jumalalta anteeksi, sekä myös konkreettisesti ihmisiltä, joihin ahdistava ajatus kohdistui. “Ai että, se oli häpeällistä”!

Kerroin ajatuksistani tuolloin äidille ja hän koetti helpottaa oloani uskonnon kautta. Äidin mielestä anteeksi pyytäminen oli ratkaisu. Mitä enemmän yritin pitää pakkoajatuksia kurissa, sitä enemmän niitä tulvi mieleeni. Ja, mitä enemmän pyysin ajatuksiani anteeksi, sitä enemmän häpeää syvällä sisimmässäni tunsin. Aina kun vapauduin yhdestä pakkoajatuksesta, seuraava odotti jo kulman takana. Pelkäsin myrkyttäväni toisen, jos hipaisin kädelläni hänen hammasharjaa tai juomalasia ja samalla ajattelin mielessäni jotain “pahaa”. Meni suunnattomasti aikaa ja vaivaa, kun jouduin huuhtelemaan hammasharjoja, juomalaseja ja vaikka mitä kymmeniä, joskus satoja kertoja päivässä.

Lapsuuteni vierähti ahdistavien ajatusten ja tunteiden kanssa taistellessa. En muista paljoakaan huolettomia hetkiä ja aikakausia “jotta ei olisi ahdistanut“. Isoveljeni kuollessa itsetuhoisesti ollessani 14- vuotias, mieleeni heräsi voimakas ajatuskehä, joka käski tappaa äitini. Välttelin olemasta samassa tilassa tuolloin hänen kanssaan, ettei syntyisi vaaratilannetta. Veljeni kuolema oli traaginen tapahtuma ja lisäksi pelkäsin, että äitini mieli hajoaa. Sain siihen, kaiken kukkuraksi yhden ahdistuksen lisää, josta syytin itseäni. En oikeasti tiedä, miten murtumatta tuolloin selviydyin. Hieman myöhemmin, sairastuin anoreksiaan ja bulimiaan. 19-vuotiaana sain diagnoosin pakko-oireisesta häiriöstä, joka ei itsessään kertonut yhtään mitään, eikä kerro vielä tänä päivänäkään. Sain siihen masennuslääkettä isolla annoksella, jota söin vaihtelevasti.

Olen herkkä tuntemaan syyllisyyttä, sekä ottamaan toisten syyllisyyksiä itseeni. Lapsuudesta opin äidin mallin mukaisesti, ihan varmuuden vuoksi pyytämään anteeksi kaikkea normaalia. Anteeksi pyytäminen on sinällään arvokas ele, mutta se voi olla myös tuhoavaa. Kielteisiä tunteita en ole oppinut itsessäni oikein hyväksymään, vasta kuin myöhemmin aikuisena. Jos anteeksi pyytää sitä, että tuntuu pahalta, on se väkivallanteko itseään kohtaan ja sama kuin hylkäisi itsensä. On ihan luonnollista, että sisäänpäin käännetyt kielteiset tunteet saavat aikaan mielessä aggressiivis sisältöisiä mielikuvia. Sen minkä alas painaa, tulee rimpuillen ylös!

Erityisherkkyyden johdosta läpäisen myös muiden tunteita herkästi sisääni ja tunnen kaiken tuplana. Saattoipa olla, että veljeni kuoleman jälkeen tunsin äitini itsesyytöksen, sekä hänen suisidaaliset ajatukset. Toisaalta, sisälläni oleva vihan tunne saattoi olla niin voimakas, että se vain yritti tulla sieltä tavalla tai toisella ulos. Ehkäpä tunsin äitiäni kohtaan vihaa, koska olisin tarvinnut vierelleni ihmisen, varjelee ja suojelee, eikä päinvastoin vie entistä syvemmälle ahdinkoon. Uskonnolla on armahtavat kasvot, mutta se voi niin helposti myös tuhota ihmistä herkässä kohtaa, varsinkin lasta.

Aikuisiällä, kolmekymppisenä, kolmannen lapsen syntymän jälkeen tukahdetut tunteet ja kohtaamattomat traumamuistot veivät mieleni psykoosiin asti, josta paraneminen vei vuosia. Se osui pahimpaan aikaan, jota ei kenellekkään soisi. Tuon kokemuksen siivittämänä aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pakkoajatuksissani oli kyse. Sisälläni oli valtavasti kohtaamattomia ja patoutuneita tunteita; pelkoa, vihaa, surua, häpeää, hämmennystä ja turvattomuuden tunnetta.

Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt rajua tunteiden kohtaamistyötä. Nuo vuodet ovat olleet todella hikisiä ja kyynelrikkaita. Ahdistusta herättävistä pakkoajatuksista en ole kärsinyt enää 15 vuoteen. Ne hävisivät siinä vaiheessa, kun aloin päästä kiinni ytimeen; pinnan alla oleviin tunteisiin. Vuodet ovat olleet raskaita, mutta tunnetyön kautta on syntynyt tuhansia oivalluksia, sekä ihmeellisiä ihmisenä kasvun kokemuksia.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Mielenterveysongelma ei ole ongelma itsessään, vaan seuraus ongelmasta

Kuva: Paula Virta

“Jos katsomme mielenterveysongelmia tervehtymisen näkökulmasta, voimme alkaa parantua vääristymästä jonka todellinen ongelma aiheutti. Kääntäessämme oireilun mielen keinoksi parantua jota ei tarvitse ottaa pois, antaa se uudenlaisen ulottuvuuden oireita kohtaavalle”.

Psyykkinen oireilu ei puhkea kuin tuulesta temmattuna tai siirry meihin suoraan perintötekijöinä. Yleensä syy oireilulle on kasvu- ja ympäristötekijöissä, sekä herkkyystasossa tuntea ja aistia. Voisin väittää, että taustalla on lähestulkoon aina jokin kohdattu trauma tai traumoja, josta syntyy ajan kuluessa mieleen vääristymiä. Nuo vääristymät yrittää löytää mielessä ulospääsyreittiä, josta syntyy oireilu. Kohtaamaton suru, haastavat elämäntilanteet, menetykset tai se, että ihminen ei ole tullut nähdyksi ja kohdatuksi, muuttuu ajan kuluessa depressioksi, mikä on itseasiassa täysin luonnollinen reaktio.

Mieli on kummallinen, kun se kääntää helposti asioita päälaelleen. Lapsuudessa kohdattu traumaattinen tilanne voi jäädä alitajuntaamme elämään niin, että se nousee päivätajuntaan aivan päinvastaisella tavalla. Esimerkiksi, jos olit hyväksikäytön uhri, saatat ajatella että sinä olet hyväksikäyttäjä. Kun mieli on hauraimmillaan, kohtaamaton trauma voi johtaa psykoosiin. Psykoosi voi puhjeta vuosien tai jopa vuosikymmenen jälkeen.

Pakonomaiset ahdistavat ja väkivaltaiset ajatuskuviot eivät vain kerro siitä, että kyseessä on pakko-oireinen häiriö eli OCD, vaan että olet tukahduttanut tuntemasta kielteisiä tunteita ja kääntänyt ne itseesi päin. Jos et ole voinut ilmaista muun muassa itsestäsi ulos vihan tunnetta, kääntyy viha itseesi kohti ja synnyttää väkivaltaisia ajatuskuvioita, jotka aiheuttaa ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta.

Raskauden- ja synnytyksen jälkeen nainen on herkimmillään ja silloin on tavallista, että jokin menneisyyden käsittelemätön asia, suru tai trauma nousee tuolloin pintaan, joka voi johtaa masennukseksi tahi pahimmillaan jopa lapsivuodepsykoosiksi. Raskauden tuoman korkean herkkyystason vuoksi, nainen on erittäin altis tuntemaan myös kumppanin tunteita itsessään ja voi olla, että osa voimakasta olotilaa johtuu myös tästä mekanismista.

Ahdistus ei myöskään kerro siitä, että minulla on ahdistushäiriö, vaan että jokin epämiellyttävä tunne jota olen vältellyt kohtaamasta nostaa päätään. Ahdistava olotila pyytää lupaa kohdata SE JOKIN, jota olen vältellyt. Helpotuksen saa, kun tunteen uskaltaa kohdata.